keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Onko kirjasto Charlie?

Viime päivinä yksi jos toinen on ilmoittanut olevansa Charlie. Je suis Charlie -kyltin kantaminen on Pariisin terrori-iskun uhrien kunnioittamista, sananvapauden puolustamista ja väkivallan vastustamista.

Olenko minäkin Charlie? Tietenkin olen näiden mielenosoittajien kanssa samassa rintamassa, mutta mitä oikeasti olisin valmis tekemään sananvapauden eteen? Miten työssäni voin edistää sananvapautta? Ajaako Suomen kirjastolaitos pelottomasti sananvapauden asiaa?

Yleinen käsitys lienee, että Suomen kirjastoissa sensuuri ei ole ongelma. Kirjastohistoriaa tutkiessamme saatamme naureskella "myrkkykaapeille", mutta aikanaan kirjan poistaminen kirjaston avohyllystä oli tehokas tapa rajoittaa kirjan saatavuutta. Nykyään suurin osa tiedosta kulkee verkkoja pitkin kirjastoista välittämättä. Kirjastojen kokoelmiin ei siten ole mielekästä kohdistaa sensuuritoimenpiteitä. Haluaisin myös uskoa, että jos joku sellaista yrittäisi, kirjastoihmiset nousisivat vastarintaan. Vai?

Vajaa kymmenen vuotta sitten Heikki Poroila julkaisi pamflettikirjan Luurangot portinvartijan kaapissa. Siinä Poroila syyttää kirjastoväkeä perusteettomasta sensuroinnista aineiston valinnassa. Hän hahmottelee kirjassaan myös kirjastoalan eettiset periaatteet. Virallisemmat Kirjastotyön eettiset periaatteet saatiin vasta syksyllä 2011. Samoihin aikoihin keskusteltiin vilkkaasti, millä perusteella kirjastot eivät olleet hankkineet kokoelmiinsa Jussi Halla-ahon kirjaa.

Luulisi siis, että nyt asia olisi nyt jokaisessa kirjastossa sisäistetty. Itsesensuuri on kuitenkin siitä hankalaa, että usein se on tiedostamatonta ja siten vaikeata huomata. Valitsijan mieltymykset väistämättä vaikuttavat aineistovalintaan. Siksi olisi hyvä, että valitsijoita olisi useita ja että valintaa kierrätettäisiin työntekijältä toiselle. Isommissa yksiköissä tämä onkin mahdollista järjestää ja monissa kirjastoissa näin toimitaankin.

Musiikin valitsijat harvemmin joutuvat sananvapausasioita miettimään. On kuitenkin yksi musiikinlaji, jota valitessa olen huomannut sisäisen sensuroijani: black metal. Se on kaukana musiikkimakuni ulkopuolella ja myönnän, että väkivaltaa ja tuhoa henkivät sanoitukset onnistuvat hätkähdyttämään minua. Siksi huomaan joskus miettiväni, että pitääkö tällaista musiikkia hankkia kirjastoon ja saattaa kaiken kansan saataville.

Sensuurin tielle en kuitenkaan voi lähteä. Sen estää jo kokoelmapolitiikkamme: haluamme kirjastoon musiikkikokoelman, joka on laaja ja kaikki musiikkityylit edustavasti kattava. Silloin ei black metaliakaan voi sivuuttaa. Ja jos itse en tiedä, mitä black metal -levyjä kannattaa hankkia, perehdyn niistä kirjoitettuihin asiantuntijalausuntoihin eli levyarvioihin.

Ei siinä sen kummempaa. Olenko siis sittenkin Charlie?